Metallurgian alalla ei-rautametallien sulatukseen käytetyn piikarbidiupokkaan tuotantohistoria voidaan jäljittää 1930-luvulle asti. Sen monimutkainen prosessi sisältää raaka-aineiden murskaamisen, annostelun, käsin kehruun tai rullamuovauksen, kuivauksen, polton, öljyämisen ja kosteuseristyksen. Ainesosina käytetään grafiittia, savea, pyrofylliittiklinkkeriä tai runsaasti alumiinioksidia sisältävää bauksiittiklinkkeriä, monosilikajauhetta tai ferrosilikonijauhetta ja vettä tietyssä suhteessa sekoitettuna. Ajan myötä piikarbidia on lisätty lämmönjohtavuuden parantamiseksi ja laadun parantamiseksi. Tällä perinteisellä menetelmällä on kuitenkin suuri energiankulutus, pitkä tuotantosykli ja suuri hävikki ja muodonmuutos puolivalmistevaiheessa.
Sitä vastoin nykypäivän edistynein upokkaan muodostusprosessi on isostaattinen puristus. Tämä tekniikka käyttää grafiitti-piikarbidiupokasta, jonka sideaineena on fenolihartsi, terva tai asfaltti ja pääraaka-aineina grafiitti ja piikarbidi. Tuloksena olevan upokkaan huokoisuus on alhainen, tiheys on suuri, rakenne on tasainen ja korroosionkestävyys on vahva. Näistä eduista huolimatta palamisprosessi vapauttaa haitallista savua ja pölyä aiheuttaen ympäristön saastumista.
Piikarbidiupokkaan tuotannon kehitys heijastaa alan jatkuvaa pyrkimystä tehokkuuteen, laatuun ja ympäristövastuuseen. Teknologian kehittyessä keskitytään kehittämään menetelmiä energiankulutuksen minimoimiseksi, tuotantosyklien lyhentämiseksi ja ympäristövaikutusten vähentämiseksi. Upokkaiden valmistajat tutkivat innovatiivisia materiaaleja ja prosesseja saavuttaakseen nämä tavoitteet ja pyrkivät löytämään tasapainon perinteiden ja nykyaikaisuuden välillä. Värimetallien sulattamisen kysynnän kasvun jatkuessa upokkaiden tuotannon kehityksellä on keskeinen rooli metallurgian tulevaisuuden muovaamisessa.
Postitusaika: 08.04.2024